Kuka kukimmassa onkaan
29.03.15

 

 

KUKA KUKIMMASSA ON

 

Aina silloin tällöin eräs kustannusyhtiö lähettää kaavakkeen, johon voi täydentää Kuka kukimmassa on -tietojaan. Matkojeni vuoksi olin viimeksi vähän myöhässä, joten en ehtinyt täyttää puuttuvia tietoja. Nyt onkin hyvä tilaisuus tehdä täydennystä, toki tärkeimmästä päästä.

            Syntymäaika ja -paikka sukupuoli tai vanhemmat eivät ole muuttuneet. Tässä iässä he harvemmin enää muuttuvatkaan, puolisoiden, asuinpaikkojen ja töiden kanssa voi olla toisin. Nyttemmin asun kaksi kolmasosaa vuodesta Vancouverin saarella, puutarhojen vuoksi, totta kai. Harjoitan kolmea ammattia, joista en ymmärrä paljonkaan, vaan mitä noista rutkuttamaan. Puutarhaa saan kiittää ja syyttää lähes kaikista valinnoistani, joita olen tehnyt 35 vuotta täytettyäni. Tulin näet järkiini, hankin mökkeröisen ja palan maata. Sen jälkeen ei mikään olekaan ollut ennallaan. Ulkona olen vuosi vuodelta enemmän ja kuten taannoinen kirjani nimikin paljastaa, olen viettänyt parhaat päiväni pihalla.

            Kuka kukimmassa on -kirjassa moni uhraa harrastuksilleen tilaa aarimaan verran, sama koskee työtehtäviä ja luottamustoimia. Kerrotaan sivutolkulla siitä, miten on toimittu Ala-Velkuan ajokoirayhdistyksen sihteerinä tai saatu standardi siitä, että on luovutettu verta tilatankillisen verran.

            Koska nyt on tilaisuus paikata nuo kaksi elintärkeää asia – harrastukset ja luottamustoimet – maltan heittää lapioni syrjään ja nakata työhanskani liiterin naulakkoon.

 

Ensin on mainittava harrastukset. Maatuneen hevosenlannan mättämistä ja kiikuttamista topografialtaan haasteelliselle tontille on ehdottomasti korostettava. Myös tuhansien kivien siirtäminen ja perennapenkkien perustaminen ja niiden kanttaus kuuluvat samaan sarjaan. Se, että olen tehnyt perennapenkit omin käpälin, on itsestään selvää. Konevoimia on kyllä välillä saatu apuun. Viime kesänä trombi vei latoni, ja naapuri kävi korjaamassa jäljet, ne mitä korjattavissa oli. Vakuutusrahoja tässä odotellaan edelleen. Olen tehnyt ruumisarkkua jo useampana vuonna, ja naulat saan tuon arvorakennuksen jäänteistä. Saranoita ei arkkuun tarvita.

            Poikalapsi on kirjassa mainittu, hän on biologinen jälkeläinen. En aio pitkästyttää lukijaa luettelemalla kasvattamieni kasvien nimiä.

            Jos intoa tai puhdasta harrastemieltä löytyy, on puutarhani kukkasia saanut tulla katsomaan paikan päälle Avoimien Puutarhojen päivänä. En ole nimennyt kukkasia kyltein, sillä näin arvelen vältteleväni dementiaa. Tällä hetkellä tontilla on noin kolmisen tuhatta erilaista kasvia, ja määrä kasvaa vuosi vuodelta. Mukana on myös lajikkeita, jotka olen raahannut kaukaa, eikä niiden antajakaan ole ollut varma perennan lajikenimestä. Mutta kasvit voivat olla esimerkiksi vaikka sitten salvioita, minttuja tai tyräkkejä, lajinsa mukaan. Myös vaahteroiden tunnistaminen on vaikeaa, ammattilaisillekin.

 

Mutta Kuka kukimmassa on -kirjaa varten olen laatinut listan niistä kasveista, jotka olen kasvattanut siemenistä. (Listan toimitan kyseistä kirjaa varten erikseen. Sen pituus on noin 35 liuskaa, joten jotain on ehkä karsittava. Jätän pois kaikki yksivuotiset kukkaset.) Mitä siellä naureskellaan? Muinaisessa metsästäjien matrikkelissa mainittiin koirat nimeltä – ja monista oli mukana kuva.

            Yksi tällainen vaatelias, mutta tahatonta onnistumisen ylpeyttä tuottanut kasvi on valesatiiniunikko. Se on kotoisin Himalajalta ja niin arka, että yleensä se menehtyy talven pakkasissa. Syksyn tullen sen nukkainen lehtiruusuke on peiteltävä saviruukun alle kuivuneiden lehtien sekaan, jottei perennaparka jäätyisi tai saisi seisovaa vettä riesakseen. Tuolla konstilla peittelen kaikki valeunikot. (Tällä hetkellä niitä on kokeilussa noin 25 erilaista.) Helle ja kuumat kesäyöt tappavat valeunikot yhtä takuuvarmasti kuin seisova vesi.

            Serkkuni Maija tiesi, että harvinainen ja nirsona pidetty pinkki satiinivaleunikko oli juuri avautumaisillaan. Hän hoputti miestään – kesken jalkapallokisojen – katsomaan perennaihmettä. Koska perenna vieroksuu hellettä ja edellinen yö oli ollut tukala, olin laittanut  jääpaloja perennan juurelle pieniin rasioihin ja yrittänyt näin estää nuppuja varisemasta käyttämällä viuhkaa. Aioin hankkia pöytätuulettimen, mutta ne olivat loppuneet alueen kaikista myymälöistä. Valeunikkotuulettimia täällä ei Mikkelissä myydäkään.

            Matka Helsingistä Mörönperälle kestää kaksi ja puoli tuntia, mutta Lusin suoralla Maija alkoi hermostua ja osoittaa kärsimättömyyttään. Olin näet juuri lähettänyt valokuvan nupusta, joka saattaisi aueta minä hetkenä hyvänsä, ja päivän tappohelle aiheuttaisi sen, että kukka olisi auki ehkä tunnin verran. Mätin lisää jäitä kukan juurelle ja leyhyttelin viuhkaa vimmatusti. Postipoika pistäytyi tuomassa pakettia ja hänen ilmeensä näytti siltä, ettei puutarhurin siirto sisähommiin olisi pahitteeksi.

            Maija yllytti Pekkaa käyttämään vähän raskaampaa kaasujalkaa. Harmi vain, että Lusin suora on maamme kuuluisimpia sakkorysiä. 160 mittarissa ei ole ihan vähän, ja serkkuni antama selitys poliisisedille siitä, että satiinivaleunikko kukki todella harvoin ja vain vähän aikaa, ei vaikuttanut poliisien sakotuskäytäntöön.

            Maija ehti kuin ehtikin nähdä kukan. Ja jo kymmenen minuuttia heidän saapumisensa jälkeen kukka rupsahti, ja parina seuraavana päivänä muut nuput mustuivat ja karisivat pois. Mikä tragedia. Sellaista voi satiinivaleunikon kasvattajan elämä olla. Mutta vakuutan teille, että mikään kukistani ei ole koskaan ollut kukkeimmillaan. Siksi asiasta on syytä kertoa. Onnistumisestani on muutamia valokuvia.

             Ja uskotte varmaan, että tuon reissun jälkeen Pekka katsoo kaikki jalkapallomatsit televisioruudulta, joka on tätä nykyä suurempi kuin Maijan kasvihuone. Sakko ei ollut ihan pieni, mutta Maijan mielestä jokainen valtiolle maksettu sentti oli taatusti satiinivaleunikon näkemisen arvoinen. Ja tämän tapahtuneen katson luottamustehtäväksi, vaikka Maijan mies natkuttaa edelleen saamistaan sakoista. Salaa se on kuitenkin hyvillään, että sai katsoa niinkin tärkeää ottelua kuin Nigeria-Vanuatu koko seinän kokoiselta ruudulta.

 

Sananen luottamustehtävistäni. Tärkein on vaalia dinosaurusmäntyä eli australianwollemiaa (Wollemia nobilis). Olen kirjoittanut tuon merkillisen puun löytämisestä aikaisemmassa tuotannossani. Se on muuten pihani ainut kasvi, jolla on oma hologrammilla varustettu passi.

            Puu löydettiin Australiasta vasta vuonna 1994, ja se oli kasvitieteellinen sensaatio: elävä fossiili, jonka arveltiin kadonneen jo miljoonia vuosia sitten. Vanhin yksilö on tuhatvuotias, ja puuhun liittyvä tutkimustyö on edelleen kesken. Esimerkiksi ei tiedetä, miten se lisääntyy.

            Kyseisiä puuta kasvaa vain vajaan kahden hehtaarin alueella Wollemin Blackheathissa kansallispuistossa, eikä suurelle yleisölle ole edes kerrottu, missä näihin viimeisiin ja ääriharvinaisiin, jopa 40-metrisiksi kasvaviin puuyksilöihin voi törmätä. Alue on niin laaja, tietön ja hankalakulkuinen, että paikan löytäminen on lähes mahdoton urakka. Puita on jäljellä alle viisikymmentä. Kasvi on nimetty löytäjänsä eli David Noblen mukaan. Löytäessään puun hän toimi kansallispuiston puistonvartijana, eikä löydön sensaatiomaisuuteen ensin uskottu. Edelleen monet toivovat, vanhan ajan botanistien ja plant huntereiden tapaan, löytävänsä jotain aivan uutta. Hyönteistutkijat löytävät sensaatioita kasviharrastajia todennäköisemmin – näin myös Suomessa lähes joka vuosi.

            Dinosaurusmännyn mikrolisäys on tuottanut sittemmin suuret määrät jälkikasvua, ja hankin omani heti kun kukkaroni sen salli eli vuonna 2004. Tuotot menevät tutkimustyöhön, joten en itke 500 punnan perään. Ja sitä paitsi olen vastuussa siitä, että kyseinen dinosaurusten aikainen puu elää ja voi hyvin itäisessä Suomessa, jossa niitä ei taida pahemmin olla.

            Kuka siis kukimmassa on, en osaa päättää. Sen kuitenkin tiedän, että multarantu kynsien alla on kunniaksi kantajalleen ja herättää luottamusta. 

 

P.S. Tämä on yksi luku pian ilmestyvästä Kukkasuutarin sielu -kirjastani. Painokoneen surraavat jo. Lupaan helliä garden writingin ystäviä niin hyvin kuin pystyn. Ja siis tällä kertaa valokuvien kera. (Kirjan kuvat ja tekstit eivät ole samoja kuin mitä tässä blogissa. Joku tolkku sentään!) 

 

 

 

 

PARHAAT PÄIVÄMME KULUVAT PIHALLA

Kirjoitan puutarhanhoidosta ja sen ylenpalttisuudesta. Jos mielit antautua kasvun ihmeille ja kipinöinnille, olet oikeilla sivuilla. Toinen sivustoni (www.marimoro.fi) keskittyy kirjailijan töihin ja kirjoihin. Siellä toimivat myös kirjoittamisen verkkokurssi ja arvostelupalvelu.

Kirjatilaukset voi tehdä Puutarhakirjat-sivulla.

Mörönperän puutarhan ja saippuoiden yhteisen Facebook-sivun löydät täältä. Tykkäämällä sivusta saat tiedon uusista blogikirjoituksista uutisvirtaasi!

UUSIMMAT KIRJOITUKSET

Julkaistu: 29.03.2015
Julkaistu: 05.03.2015
Julkaistu: 28.01.2015
Julkaistu: 10.01.2015
Julkaistu: 23.12.2014
Julkaistu: 14.12.2014
Julkaistu: 21.10.2014
Julkaistu: 10.10.2014
Julkaistu: 01.10.2014
Julkaistu: 01.09.2014

OTA YHTEYTTÄ

paljonko on 2 plus 2

KUKASSA NYT

AJANKOHTAISTA

Kiitos!

 

PORTIT AUKI

 

Kesällä 2015 Mörönperä on auki 28.6. 12.00.-17.00. (Valtakunnallinen tapahtuma)

Muuten avaamme puutarhan portit vain tilauksesta. 

Ota yhteyttä ja sovi esittely.

Kesän 2015 kasvivalikoima on laajempi kuin koskaan! 

 

© Copyright 2011-2015 - Mari Mörö || Web-nikkarointi: Verkkoverstas